Tein yhtenä päivänä erilaisia testejä: pikalukitestin, havaintokanavatestin, oppimisen tapa testin, aivopuoliskotestin. Suhtaudun testeihin aika kriittisesti. Ne ohjaavat helposti arvottavaan, luokittelevaan ajatteluun. Tällä kertaa ahdistuin testeistä kuitenkin oikein kunnolla. Yhden testin yhtenä kysymyksenä oli: ”Asetatko etusijalle a)matematiikan b) kuvataiteet c) musiikin?” Tämän kysymyksen kohdalla sisäinen kattilani porisi (lue: sieluuni sattui), koska mieleen ja kehoon tulvahti muistoja kouluajoilta. Sana musiikki sen laukaisi.

Olin neljännellä luokalla koulussa. Olimme juuri muuttaneet Suomeen ja uutena oppiaineena tuli musiikki. Halukkaat saivat ilmoittautua soittamaan jotakin soitinta. Minä olin heti joukossa mukana. Kuinka sitten kävikään? En muista sanamuotoja, mutta minulta evättiin mahdollisuus minkäänlaisen instrumentin soittamiseen. Ei ollut edellytyksiä. Paras ystäväni sai soittaa selloa, sisareni huilua, kaverini viulua… Tavoitan surkean tunteen vieläkin.

Enhän minä tuosta kuitenkaan lannistunut. Ajattelin, että ei kun kuoroon. Ja kuinka kävikään? Ope käännytti pois. Ei riitä lauluääni.

Moni varmasti ajattelisi jo tuossa vaiheessa luovuttaa, mutta minä suhteellisen sitkeänä sisuboksina aloitin yläkoulussa uuden kierroksen. Ja kuinka kävikään? Tuli kuoroon ilmoittautumisen aika, eikä ollut laulukoetta. Minusta tuli kuin tulikin kuorolainen! Pokkana astelin kuoron keskimmäiseen riviin. Yritin laulaa mahdollisimman hiljaa. Jottei potkittaisi pois. Kuorossa sitten tökötin tyytyväisenä yläkoulun ajan ja sain musasta kympin.

Joku ehkä haluaisi nähdä tässä disneymaista tarinaa tytöstä jota kohdeltiin väärin, jolle ei annettu mahdollisuutta näyttää laulutaitojaan vaikka oikeasti sitten osasikin. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta, tässä ei ole Famen kaltaista loppua tai sanomaa. Ja suoraan sanoen, minä tavoittelenkin aivan toisenkinlaista tapaa elää maailmassa. Minussa elää syvältä kumpuava kysymys siitä, miksi niin haluamme, että ihmiset tekevät vain niitä asioita joissa ovat hyviä. Jos joku harrastaa jotain, oletamme, että hänellä on siihen taipumuksia tai että hän osaa. Eikö maailmassa olisi tilaa toiminnalle, jota voisi tehdä ihan vain koska se miellyttää, rauhoittaa, on tosi vaativaa, haastavaa, suo seuraa tai iloa. Kun kuuntelen suomalaisia ihmisiä laulamassa vaikkapa kevätjuhlissa tai häissä, tiedän, etten voi olla yksin tunteissani ja ajatuksissani. Jokainen meistä osaa suvivirren, mutta turhan harva meistä sitä rohkeasti suureen ääneen joukossa hoilaa.

Olen kyllä opiskellut kasvatussosiologian tuottamat sosialisaation syyt ja tiedän hyvin perustelut joiden mukaan tehokkaan yhteiskunnan kannalta on syytä etsiä jokaisen vahvuudet ja yrittää ohjata oikeat ihmiset oikeille paikoille. On mielestäni silti surullista jos tästä seuraa se, että ihmiset uskaltautuvat ainoastaan niiden asioiden pariin joissa ajattelevat menestyvänsä. Menestys itsessään ei ole mikään itsestään selvä käsite. Joku mittaa menestystä taloudellisin käsittein, toinen urakehityksestä käsin, kolmas sisäisen tasapainon tunteella, neljäs ekologisen elämäntavan onnistuneella toteuttamisella, viides sosiaalisten suhteiden tyydyttävyydellä. Kysynkin, eikö olisi koko yhteiskunnan kannalta mielekästä jos ihmiset uskaltautuisivat vapaammin etsimään itselleen antoisia harrastuksia ja luovuuden lähteitä. Ja jos näin olisi, eikö olisi syytä vähentää jatkuvaa arvottamista, vertailua, menestyksen ja kilpailun korostamista? Miksi en voisi nytkin kaivella neljännen luokan todistustani ja lukea siitä: Mari halusi ryhtyä soittamaan pianoa ja osaa nyt soittaa useita itse valitsemiaan lauluja. Mari ilmaisee tunteitaan musiikin kautta ja on halunnut ryhtyä kuuntelemaan klassista musiikkia. Hän ei pelkää virheitä vaan iloitsee uuden oppimisesta.

Lauantain lehdessä oli uutinen jossa kerrottiin, että synnyttäjien keski-ikä on noussut 2000-luvulla puolella vuodella. Se on tällä hetkellä noin 30-vuotta, pääkaupunkiseudulla luultavasti enemmänkin.

Syntyvyyskeskusteluun liittyy kiinteästi väestöpolitiikka. Seuraavien vuosikymmenien kuluessa Suomen vanhushuoltosuhde heikkenee ja lisäksi väestömäärä kääntyy laskuun. Paljon huolta kannetaan siitä, että palkkatyössä olevat ikäluokat eivät riitä tyydyttämään työvoiman tarvetta tai tuottamaan tarvittavaa verokertymää hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseksi.

Edessä oleviin ongelmiin on esimerkiksi parin vuoden takaisessa tulevaisuusselonteossa esitetty maahanmuuton lisäämistä sekä syntyvyyden nostamista. Lyhyellä tähtäimellä, maahanmuuttoa tarvitaan. Järkevältä kuulostaisi kuitenkin myös poistaa esteitä syntyvyyden nousulle. Väestön uusiutumiseksi jokaisen naisen pitäisi synnyttää 2,1 lasta. Tällä hetkellä luku on 1,7. Perheiden lapsilukutoive on peräti n. 2,3.

Suomalaiset eivät siis saa lapsia niin paljon kuin haluaisivat. Miksi? Yksi vastaus on varmaankin luottamuksen puute taloudelliseen selviämiseen ja taloudelliseen ennakoitavuuteen. Lapsiluvun kasvaessa tarve suuriin (älä lue: uusiin!) hankintoihin, autoon ja asuntoon, kasvaa myös.

Syntyvyyteen liittyvissä keskusteluissa lähdetään usein ajatuksesta, että perheiden tulisi saada lapsia varojensa mukaan. Käytännössä poliittiset päätökset kuitenkin ohjaavat perheiden valintoja. 1990-luvun lamaleikkausten jälkeen ohjaus on ollut pienten 1-2 lapsisten perheiden suuntaan.

Toinen syntyvyyteen usein liitetty ajatus on, että lapsiluvun kasvu lisää kotihoidon yleistymistä ja vähentää siten palkkatyövoimaa ja huonontaa huoltosuhdetta. Tämä pitää lyhyellä tähtäimellä paikkansa. Toisaalta, pidemmällä tähtäimellä, tänään syntyvät lapset lisäävät kuitenkin - hoitomuodosta riippumatta - vanhempien ja lasten yhteenlaskettua kokonaistyöpanosta.

Lapsiperheiden toimeentuloa ei tasa-arvosyistä tueta miehen tulolisinä. Kotihoitoperheissä tehtävästä lastenhoitotyöstä ei myöskään saa samaa toimeentuloa, mitä vastaavasta työstä kodin ulkopuolella. Lasten tarpeiden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon sekä työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen näkökulmista on tärkeää kiinnittää huomiota siihen miten yhteiskunta tukee ja ohjaa päivähoitopalveluita ja kotona tehtyä lastenhoitotyötä. Nykyinen päivähoitojärjestelmä ohjaa 80% lasten hoitoon suunnatuista varoista kodin ulkopuoliseen hoitoon ja saattaa erikokoiset perheet eriarvoiseen asemaan. Kotihoidon tulisi olla taloudellisesti samanarvoinen vaihtoehto kodin ulkopuolisen päivähoidon kanssa ja molempia tulisi kehittää perheiden ja lasten tarpeista lähtien. Päivähoitoryhmien tulee olla riittävän pieniä ja kotivanhempien tulee saada paremman toimeentulon lisäksi myös paremmat mahdollisuudet kotipalveluiden saantiin. Tällä hetkellä suomalaiset naiset saavat sitä huonomman toimeentulon ja eläketurvan, mitä useamman lapsen - tulevaisuuden työntekijän ja verojen maksajan - he synnyttävät ja itse kasvattavat. Järjestelmä vaikeuttaa lapsilukutoiveiden toteuttamista ja estää syntyvyyden nousua.

Luen parhaillaan useampaakin kirjaa, jotka liittyvät neuvontaan ja ohjaukseen. Vaikka esimerkiksi psykodynaaminen viitekehys tarjoaa mielenkiintoiset linssit mielen maailmaan, tunnen kuitenkin erityistä vetoa kaikenkarvaisiin konstruktivistisiin suuntauksiin. Tällä hetkellä Peavyn kehittelemä sosiodynaaminen lähestymistapa kietoo kiehtovia lankoja ympärilleni.

Niin kuin muutkin konstruktivistiset suuntaukset, sosiodynaaminen ohjaus lähtee ajatuksesta, että elämme monien todellisuuksien maailmassa ja että ihmisten maailmat ovat sosiaalisesti tuotettuja. Peavy korostaa kielen merkitystä sosiaalisten todellisuuksien rakentamisessa ja esittää, että ohjaajan täytyisi arvostaa asiakkaiden käyttämiä metaforia ja osata käyttää heidän tarinoitaan ongelmanratkaisussa. Ohjaajan pitäisi työskennellä suoraan elämänkokemusten kanssa. Aivan keskeistä on, että ihmisiä kohdellaan kokevina olentoina eikä esimerkiksi kategorioina tai tapauksina. Ohjauksen täytyy olla kulttuuri- ja kontekstiherkkää. Ohjaajan täytyy myös muistaa, että kontekstien muuttuessa, muuttuvat myös tarinat. Lopullisiin vastauksiin ei pyritä.

Konstruktivistisessa ohjauksessa olennaista on myös, että se mielletään yhteistyösuhteeksi. Ohjaaja ei asiantuntijan asemassa hallitse toista. Asiakas on oman elämänsä asiantuntija ja ohjaaja kielen käyttämisen ja viestinnän asiantuntija. Molemmat pyrkivät yhdessä yhteiseen tavoitteeseen. Tällainen tasavertainen, demokraattinen liittolaissuhde luo Peavyn näkemyksen mukaan hyvän alustan luovalle, innovatiiviselle ja älykkäälle toiminnalle. Ohjaaja kunnioittaa aina asiakasta ja kohtelee häntä ainutlaatuisena ihmisenä. Hän antaa asiakkaan tarinaan koskettaa tunteitaan.

Se mikä minua erityisesti kiehtoo, on että sosiodynaamisesti suuntautunut ohjaaja uskoo ja tunnustaa, että hän ei ihan oikeastikaan tiedä toisen asioita, elämää, tunteita ja todellisuutta paremmin kuin asiakas itse. Ohjaaja on aidon tietämätön, ihmettelevä ja kysyvä, eikä vaadi toiselta sellaisia asioita mihin toinen ei ole valmis. On varmasti tosi houkuttelevaa tehdä tulkintoja toisen ”oikeista” motiiveista, mutta on suunnaton taito osata olla tekemättä niitä, aidosti kuunnella ja kuulla toista ihmistä.

Arjessa huomaan saavani, kun vain olen valppaana, jatkuvasti pieniä muistutuksia siitä miten en tosiaankaan tiedä toisesta ihmisestä kaikkea. Eilisaamu esimerkkinä. Tarjosin lapselleni poikkeuksellisesti pannukakkua ja mansikkahilloa aamiaiseksi kuvitellen maireaa hymyä hänen kasvoillaan. Mutta höh, hän totesi tyynesti EI KIITOS, EI AAMIAISEKSI.

Elämään sisältyy menetystä ja luopumista. Läheisen ihmisen kuolema nostattaa surun, epätoivon, vihan, katkeruuden, epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Paljon puhutaankin surutyöstä. Hyvin erilaiset ja voimakkaat tunteet ovat terveitä, normaaleita reaktioita menetykseen.  Surutyö vie aikaa ja se vaatii fyysisiä ja psyykkisiä tiloja joissa saada itkeä, puhua, huutaa, olla alakuloinen, totinen, ailahteleva. Mistä nykyajassa löytyy tämä tarvittava aika ja nämä tarpeelliset tilat? Toisinaan minusta näyttää, että ainoa vastaus on sairausloma ja lääkitys sekä terapeutin huone.

Tässä ajassa näyttää siltä, että poikkeava, vaikeaksi, erilaiseksi tai tehottomaksi määritelty suljetaan pois aistien piiristä. Sairaus ja kuolema kuuluvat laitoksiin. Silti, esimerkiksi tärkeän ihmisen menettänyt kulkee surunsa kanssa joka paikassa. Miten ihmisen pitäisi tehdä tärkeää surutyötä jos suurimman osan päivästä hänen edellytetään tekevän tehokkaasti työtä, piilottavan tunteensa, jopa koko surun olemassa olon? Voimakkaat ikävän tai kaipauksen tunteet heräävät usein yllättäen. Jokin tuoksu, esine tai hahmo kauempana saattaa laukaista ahdistuksen tai kyyneleet. Moni menee vessaan piiloon, moni yrittää väkisin padota tunnevyöryn. Yritys jutella jonkun kanssa saa hyvällä onnella vastakaikua, mutta on myös mahdollista, että kanssaihminen vaihtaa avuttomana puheenaihetta ja yrittää väkisin piristää.

Ihminen ei loputtomasti kestä sisään puristettuja, kiinni solmittuja tunteita. Ne näkyvät ennen pitkään kehossa. Tiedän lukuisia nuoria aikuisia naisia, jotka stressistä johtuen kärsivät esimerkiksi rytmihäiriöistä, kasvohalvauksista tai silmäoireista. Keho reagoi ja yrittää pysäyttää. Pitkittyneessä surussa, jossa ei ole ollut mahdollisuutta tehdä surutyötä, ihminen saattaa masentua. Masennus (tai jokin muu sairaus) onkin ehkä ainoa keino saada tehdä surutyötä. Masennuksessa, niin kuin monien muidenkin diagnosoitujen sairauksien yhteydessä, hukkuu kuitenkin helposti kokonaiskuva tapahtumista. Ihminen määritellään normaaliuden ulkopuolelle, patologisoidaan, vaikka niin sanotun ongelman juuret voivat hyvinkin olla enemmän yhteiskunnassa kuin yksilössä. Tiedän tilanteita joissa lääkäri on surun ensiviikkoina yrittänyt määrätä _potilaalle_ mielialalääkkeitä, jotta hänet saataisiin mahdollisimman nopeasti työkykyiseksi. Lääkäriä ei edes kiinnostanut minkälaista työtä pitäisi kyetä tekemään. Pitäisikö vaikkapa parhaan ystävänsä yllättäen menettänyt kyetä heti toimimaan pappina hautajaisissa? Työterveyshuollosta, esinaiselta tai –mieheltä sekä työyhteisöltä tulevien odotusten täyttäminen vaikuttavat paljon siihen miten ihminen kokee itsensä. Menetysten kohdatessa on liian usein vastassa riittämättömyyden, tehottomuuden, kelvottomuuden peili. Täytyy olla valtavan vahva, jotta pystyy sen peilin edessä sanomaan itselleen, että minä aidosti riitän.

Tällä viikolla tulee TV2:lla Silminnäkijässä asiaa suomalaisten masennuksesta. Masennuslääkkeitä syö täällä n. 400 000 ihmistä. Mistä se kertoo? Ainakin pahasta olosta ja ehkä siitä, ettei muita tapoja selvitä vaikeuksista ja vaatimuksista juurikaan ole. Ei ole tilaa tunteille tai väliaikaiselle tehottomuudelle. Lääkkeiden lisäksi masennusta hoidetaan erilaisin terapioin. Jos hyvin käy, saattaa ihminen luottamuksellisessa terapiasuhteessa oppia tutkimaan realistisesti oireiden taustalla yhteen kietoutuvia yhteiskunnallisia ja yksilöllisiä mekanismeja sekä löytää keinoja selvitä tulevaisuudessa. Tärkeää silti olisi, että löytäisimme ja antaisimme tilaa terapian ulkopuolisille kantaville ihmissuhteille. Ne ihmiset joiden kanssa uskallamme olla paljastettuina ja haavoittuvina asuvat usein kovin kaukana. Siksi saattaa olla tärkeä pitää avoin mieli ja löytää ehkä uusia tapoja jakaa kipeitäkin tunteita ja ajatuksia muutoinkin kuin perheen kesken. Työelämän vaatimusten edessä voimme ehkä miettiä missä määrin itse kukin ylläpidämme tehokkuuden, aina saatavilla olemisen tai ylityön tekemisen ihannointia.

Tumpsahdin eilen yhden kysymyksen eteen jota olen usein pähkäillyt ja johon toivon nyt saavani ajatuksia muiltakin. Yksinkertaisesti: onko nykymaailma sellainen, että jokainen ihminen täytyy pakottaa, jo koulussa ja myöhemmin myös työelämässä, esiintymään suuren ihmisjoukon edessä?

Kysymys nousi askaruttamaan mieltäni kun osallistuin tilaisuuteen jossa käytettiin niin sanottua `world cafe´- menetelmää. Jos olen oikein ymmärtänyt, world cafen tarkoituksena on luoda turvallinen, miellyttävä, innostava, kutsuva ympäristö jossa pienryhmissä keskustellaan, jaetaan ajatuksia ja kokemuksia, etsitään vastauksia jne. Kommunikoinnissa syntyviä ideoita ja mietteitä kirjataan ja/tai kuvitetaan paperille. Myöhemmin tuotos jaetaan yhdessä muiden ryhmien kanssa.

Tilaisuudessa johon minä osallistuin, noin 60 hengen porukka jaettiin n. 6-8 hengen ryhmiin. Kukin pienryhmä valitsi puheenjohtajan joukostaan. Pienryhmä keskusteli 20 minuuttia, jonka jälkeen kaikki muut paitsi puheenjohtaja, siirtyi toiseen pienryhmään vaihtamaan ajatuksia. 20 minuutin kuluttua tehtiin toinen siirtyminen. Lopuksi kunkin pienryhmän puheenjohtaja esitteli koko joukolle pienryhmissä luotuja tuotoksia.
Eilen, tässä world cafen viimeisessä vaiheessa, yksi ryhmien puheenjohtajista avasi puheenvuoronsa rehellisesti ja rohkeasti toteamalla, että hän seisoo siinä edessä puhumassa, koska hänet pakotettiin puheenjohtajaksi eikä tilanne ollut hänelle mieluinen. Kyseisen henkilön puheenvuoro meni todella hyvin ja rennosti, mutta jäin miettimään, että miksi ylipäätänsä pakotamme ihmisiä tilanteisiin jotka oikeasti aiheuttavat monille ahdistusta, stressiä, jopa kauhua.

Tunnen ihmisiä jotka joutuessaan moiseen tilanteeseen, olisivat jatkossa vältelleet kaikin keinoin joutumasta ikinä enää vastaavanlaiseen hommaan. Onko niin, että arkojen ja ujojen ihmisten on vain pakko tottua, sietää ja kestää?

Toisaalta ajattelen, että jos ei esimerkiksi koulussa ole milloinkaan pakko esiintyä, ei koskaan ehkä saa sitä myönteistä onnistumisen kokemusta joka synnyttää luottamusta omiin taitoihin. Toisaalta taas, temperamentti on ihmisen suhteellisen pysyvä ominaisuus ja esimerkiksi ujous on yksi temperamenttipiirre. Eikö ujo saisi levollisesti olla hänelle hyvältä tuntuvassa roolissa?
Opettajana toimiessani ajattelin, ja sanoin oppilailleni ääneenkin, että en halua aiheuttaa kenellekään ahdistusta. Halusin kuitenkin kannustaa ihmisiä esiintymään ja osallistumaan. Käytännössä annoin aina mahdollisuuden tehdä esitykset pareittain, mutta ennen kaikkea yritin luoda ilmapiirin, jossa vallitsee kunnioitus ja hyväksyntä. Niin koulumaailmassa kuin työpaikoilla on kai parempi, että pakottamisen sijaan panostetaan turvallisten puitteiden luomiseen? Totuus kuitenkin on, että kukaan ei voi taata, ettei esiintymistilanne mene myttyyn. Ainahan on aidosti ja oikeasti mahdollista, että esiintyminen ei mene omien odotusten mukaisesti, joku nauraa tai sanoo jotain hölmöä tms.

Kysymykseni siis kuuluu: täytyykö jokaisen vain karaistua ja kasvattaa jonkinlainen suojakilpi mahdollisten minuutta uhkaavien vaarojen viidakossa vai voidaanko osan ihmisistä antaa viestiä muulloin ja muutoin kuin puhumalla isossa porukassa?

Lopuksi totean, että tämä kysymys ei nouse niinkään omista esiintymispeloista kuin siitä pelosta, etten riittävästi osaa elämyksellisesti samaistua ihmisiin, jotka panikoituvat ajatuksestakin joutua suuren yleisön eteen.

Luin taannoin ajatuksia herättävän kirjan joka käsitteli kehumista ja palautteen antamisen merkitystä oppimisessa. Olin aiemminkin opettajana ja äitinä usein miettinyt miten voin antaa myönteistä palautetta siten, ettei se ohjaisi oppimista ja osallistumista sellaiseen suuntaan, että tekeminen tapahtuisi kehumisen toivossa ja kielteisen palautteen pelossa.

Kirjassaan `Self-theories´ Carol Dweck kuvaa hyvin kuinka ihmiset, jotka ajattelevat älykkyyden olevan pysyvä, muuttumaton ominaisuus, toimivat hinnalla millä hyvänsä siten, että näyttäytyvät aina fiksuina. He suojelevat ydinminäänsä niin kuin kaikki tekevät, mutta koska persoonallisuus ja minä on heillä sidoksissa saavutuksiin joiden oletetaan heijastavan älykkyyttä, he alisuoriutuvat epäonnistumisen pelossa. He eivät uskalla tarttua haasteisiin joissa on aito todennäköisyys kompastua. Sen sijaan henkilöt joille älykkyys on ominaisuus jota voidaan oppimisen kautta kehittää, attribuoivat onnistumisia ja epäonnistumisia yrittämiseen ja ponnisteluun. Heille mahdollinen kompastuminen on mahdollisuus.

Olen omien lasteni kanssa pyrkinyt välttämään sen suuntaisia kommentteja, että ”kylläpä olet fiksu kun tuonkin osasit noin helposti ja nopeasti”. Tällaisessa puheessa kulkee mukana oletus, että asiat pitäisi oppia ja opetella sukkelasti, vaivatta ja ilman suurta yritystä, ja jos siihen ei kykene, johtuu se sisäsyntyisistä ominaisuuksista joihin ei voi itse vaikuttaa. Silti olen huomannut, että vanhempi lapseni joka on ensimmäisellä luokalla, on jo sisäistänyt yhteiskunnassamme hyvin yleisesti vallitsevia ajatuksia oppimisesta, suoriutumisesta, älykkyydestä. Olen kuullut kommentteja siitä miten joku kaveri ei ehkä ole kovin hyvä matikassa kun ei ehtinyt tunnilla tehdä tehtäviä tai sai äidinkielen kokeessa vain puolet oikein. Lapseni muodostavat koko ajan käsitystä itsestään ja ihmisestä oppijana. Toivon, että pystyn vanhempana kompensoimaan kodin ulkopuolelta tulevia avuttomuutta ruokkivia käsityksiä.  

Koulun näkökulmasta opettajilla on suuri mahdollisuus olla edistämässä tai hidastamassa oppijoiden motivaatiota ja oppimaan oppimisen taitoja. Palautteen antamisen keinot ovat tässä keskeisiä. Yleisellä tasolla on tärkeää, että opettajan viestit, niin verbaaliset kuin ei-verbaaliset, pitävät sisällään suorituksiin kietoutumatonta hyväksyntää. Tarkemman palautteen tulisi keskittyä yrittämisestä kiittämiseen ja onnistuneiden strategioiden noteeraamiseen. Kritiikin tulisi keskittyä vaihtoehtoisten oppimisstrategioiden etsimiseen ja huomaamiseen. Yksittäinen opettaja ei helposti pysty vaikuttamaan kokonaisjärjestelmän arviointikäytäntöihin. Numeroita on pakko antaa. Sen sijaan oppitunneilla, opettajanhuoneessa ja yleisessä keskustelussa tuotettuun puheeseen pystyy vaikuttamaan jokainen.

Vuonna 2003 tuli voimaan uusi uskonnonvapauslaki. Tällöin puhuttiin paljon muun muuassa uskonnon harjoittamisesta koulussa. Perustuslain 11 §:n 2 momentin mukaanhan ”kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.” Oikeus harjoittaa tai olla harjoittamatta uskontoa on erittäin tärkeä perustuslaillinen oikeus. Oman kokemukseni perusteella uskonnonvapaus ei - hämmästyttävää kyllä -  kuitenkaan edelleenkään toteudu kaikissa Suomen lukioissa. Opiskelijoilla ei aina ole aitoa mahdollisuutta olla osallistumatta esimerkiksi päivänavauksessa harjoitettavaan rukoilemiseen.

Lukiolaisten osalta opetushallitus on ohjeistuksessaan todennut mm. seuraavasti: ”opiskelijaa ei voida velvoittaa osallistumaan hänen omantuntonsa vastaiseen jumalanpalvelukseen, uskonnolliseen päivänavaukseen tai muuhun uskonnolliseen tilaisuuteen.”  Ohjeistuksessa todetaan edelleen, että ”opiskelijan tulee ilmoittaa, jos hän ei osallistu uskonnon harjoittamiseen” ja ”opiskelijan pyynnöstä hänet vapautetaan omantunnon syistä uskonnon harjoittamisesta”.

Useimmat lukiot varmasti noudattavat annettua ohjeistusta, mutta eivät kaikki. Olen törmännyt sellaiseen käytäntöön, että saadakseen luvan olla harjoittamatta uskontoa, täytyy alaikäisen lukiolaisen vanhemman ottaa yhteyttä rehtoriin. Tästä nouseekin kysymys, miksi sellaisten opiskelijoiden omantunnon vapautta ei kunnioiteta, jotka ovat vielä alaikäisiä ja joiden vanhemmat eivät suostu ottamaan yhteyttä kouluun? Toteutuuko uskonnonvapauslaki, sen henki?

Perustuslain mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Nuorilta  17-vuotiailta vaaditaan ja odotetaan jo monia asioita. Heillä on monia oikeuksia. On pitänyt valita opiskelupaikkaa, saa ajaa kevytmoottoripyöräkortin, asevelvollisuus alkaa jne. Nuoret  rakentavat identiteettiään, heidän odotetaan toimivan lakien puitteissa ja moraalisesti. Ainakin minun on vaikea antaa tyydyttävää vastausta siihen miksi nuori, 16- tai 17-vuotias, lukiolainen ei saisi itse päättää omantuntonsa mukaan osallistuako vaiko ei uskonnon harjoittamiseen. Ainoa vastaus joka kuulostaisi loogiselta on, että lukiolaiset eivät olisi kehitykseltään siinä pisteessä, että he olisivat kykeneviä päättämään omastatunnostaan. Tästä taas olen eri mieltä. Eikä opetushallituksen ohjeistuskaan tue sellaista tulkintaa.

MR

Kovin usein kuulee nykyään sellaista mielipidettä, että ihmiset ovat itsekkäitä, eivätkä välitä toisistaan. Olen viime aikoina miettinyt tätä paljon. Onko tosiaan näin? Minä kun en millään haluaisi allekirjoittaa tämänkaltaisia näkemyksiä. Haluan kai nähdä ihmiskunnalla olevan toivoa.
Itsekkyysväitteitä olen kuullut käytettävän ainakin silloin kun puhutaan prososiaalisesta toiminnasta eli toisten ihmisten hyvinvoinnin edistämisestä. Olen törmännyt väitteisiin etteivät ihmiset halua auttaa toisiaan tai osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen. Uskon kyllä, että ihmiset auttavat toisiaan liian vähän ja ainakin osallistuvat yhteisten asioiden hoitamiseen aika vähän. Johtuuko tämä sitten itsekkyydestä vai jostain muusta on kokonaan toinen juttu.
Omasta itsestäni tiedän, että autan muita mielelläni. Siksi minussa elää usko siihen, että muutkin haluavat jelppiä ja osallistua. Olisikin aika itsekeskeistä kuvitella olevansa jotenkin hyväntahtoisempi kuin muut. Auttamistani rajoittaa kuitenkin se, että mietin aika herkästi tunkeilenko ja tuppaudunko jos tarjoudun johonkin juttuun. Voisiko siis olla niin, että tässä yksilöllisessä yhteiskunnassamme ei vain uskalleta tarjoutua avuksi vaikka halua olisikin?
Osallistuminen yhteisten asioiden hoitamiseen, politiikan, järjestötoiminnan tai jotain muuta kautta, on todella tärkeää. Miksi moni jättää osallistumisen kuitenkin vain äänestämiseen? Onko se itsekkyyttä? Henkilökohtaisesti olen viime vuosina ollut todella saamaton tässä suhteessa. Yksinkertaisesti ei aika riitä. Pelkään, että jos hajotan itseäni liian moneen suuntaan, tulee kaikki tehtyä vähemmän hyvin.
Olen opettaessani yhteiskuntafilosofiaa käynyt monen monta keskustelua nuorten kanssa siitä, miksi he eivät osallistu aktiivisesti oppilaskunnan toimintaan tai nuorisovaltuuston kautta politiikkaan tms. Yleinen vastaus on, että ei se oma panos kuitenkaan oikeasti mihinkään vaikuta. Tiedän kokemuksesta, että koulumaailmassa usein niin onkin. Opiskelijoiden kokemus on aito. Oppilasedustajat tulevat nimellisesti opettajienkokoukseen tuomaan näkemyksiään, heitä kohteliaasti kuunnellaan ja sitten tehdään mitä opettajat haluavat tai jopa päinvastoin kuin mitä opiskelijoille on luvattu. Koulu on mielestäni kuitenkin paikka jossa pitäisi saada hyvät lähtökohdat aktiiviseen osallistumiseen ja onnistuneita kokemuksia vaikuttamisesta. Hyvä esimerkki siitä, että osallistumista voidaan oikeasti lisätä, löytyy vaikkapa Norjasta, Porsgrunnin kunnasta. Porsgrunnissa lähdetään ajatuksesta, että lapset ovat oman elämänsä asiantuntijoita. Heitä kuunnellaan. Lapset ja nuoret pääsevät myös itse päättämään mihin tietty summa kunnan budjetista (170 000 kruunua) käytetään.
Kieltäydyn toistaiseksi menemästä mukaan tai nyökyttelemään ´ihmiset ovat itsekkäitä`-puheeseen. Sen sijaan tarjoan apua hieman herkemmin, pyydän sitä rohkeasti ja yritän miettiä miten omalta osaltani lisätä aitoja vaikuttamismahdollisuuksia ja synnyttää ympärilleni uskoa siihen, että jokaisen tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat merkityksellisiä. Haastetta kerrakseen

Poikani, ekaluokkalainen, oli käynyt koulua neljä viikkoa. Hän tuli kotiin, katse maata kohti suunnattuna ja ilmoitti olevansa heidän luokkansa toiseksi huonoin juoksija. Vertailun, kilpailun, tehokkuuden aika oli alkanut. Minä tunsin surua.
Tämän päivän lehdessä uutisoitiin kansanedustaja Tabermanin aloitetta, jossa hän esittää perusopetuslain 11 pykälään lisäystä. Opetukseen tulisi sisältyä ihmisenä olemista. Kansanedustajan näkemys on, että koulu keskittyy lähinnä tuottamaan hyvää työvoimaa eri koneistoille, vaikka koulun perustehtävä liittyy itsen ja muiden ymmärtämiseen ja kunnioittamiseen.
Olen ollut koulumaailmassa mukana useissa eri rooleissa. Oppijana, opettajana, vanhempana. Oppijana olen kokenut paljon hyvää, jotain pahaa. Pahalla on vain tapana painua mieleen. Alakoulussa pelkäsin opettajaani. Hän löi poikia karttakepillä sormille ja laittoi tytöt nurkkaan pienimmistäkin erheistä. Viisas äitini päätti siirtää minut toiseen kouluun. Lukiossa historian opettaja totesi eka tunnilla, että olen idiootti. Minä hölmö lakkasin lukemasta historiaa.
Opettajana olen kokenut, että on ainakin kaksi asiaa mitkä hidastavat ihmisenä olemista. Ensinnäkin on ulkoiset reunaehdot: laajat opetussuunnitelmat yhdistettynä vähäiseen aikaan. Lukemattomia kertoja olen kuullut napinaa ja todistanut silmien pyöritystä kun yläkoulussa (tai vielä hurjempaa, lukiossa) on ehdotettu ylimääräisiä teemapäiviä. Oppilaat jäävät jälkeen! On ikään kuin niin, että onhan vaikkapa ne ihmisoikeudet ihan tärkeitä, mutta kyllä oikeat asiat on ehdittävä käydä ensin.
Toiseksi, opettajat toistavat liian usein samoja vanhoja diskursseja, joissa opiskelijoiden ominaisuudet ja kyvyt esitetään kiinteinä persoonallisuuden piirteinä. Näitä piirteitä sitten arvioidaan todistuksin, jälki-istunnoin, stipendein, puhein. ” Se on sellainen seiskan tyyppi.” “Sillä olisi kyllä älyä, mutta on niin laiska”. Aivan liian harvoin olen kuullut senkaltaista pohdiskelua, että miten saisimme opiskelijat onnistuneemmin lähikehityksen vyöhykkeelle tai miten saisimme tuettua sitä tai sitä IHMISTÄ tässä tai tässä hänen vaikeassa elämäntilanteessaan. Olen myös kuullut hyvin vähän puhetta temperamentin huomioimisesta opetuksessa. Onko esimerkiksi oikein, että ujon oppilaan numero arvioidaan alaspäin tuntiaktiivisuuden perusteella silloinkin kun ainoa mahdollisuus osoittaa aktiivisuutta on ollut viittaamalla saatu puheenvuoro luokassa jossa on aito vaara joutua naurunalaiseksi?
Haluan, että lapset, omani ja muiden, oppivat monipuolisesti erilaisia tietoja ja taitoja. Listani kärjessä on juuri niitä asioita joiden perään Taberman kuuluttaa.

- Lauantai on paras päivä.

- Niinkö? (skeptinen sisäinen puhe: tietysti koska on karkkipäivä;
  skeptisempi sisäinen metapuhe: lapsi tietää, että miellyttääkseen äitiä
  kannattaa sanoa, “koska saa olla sinun kanssa”)

- Lauantaina saa siivota! (leveä tyytyväinen virne)

- Hyvänen aika sentään, voi herran jestas, no ohoh.

Täytyy sulatella. Tarkka mietintä. Äiti kävelee keittiöön. Muistoja tulvii silmiin, nenään, korviin. Joopa joo, totta tämäkin on. Pieni poikahan tarjoutuu avuksi tuon tuosta. Kerran kun äiti järjesteli keittiön komeroita, apulaisen kourissa maustepurkit löysivät itsensä pituusjärjestyksestä. Isän huomion saa sillä kun kysyy tiesiköhän mummi, että tiskivedessä voi pestä kumpparit? Veljeltä saa villin myönteisen nyökytyksen retoriseen kysymykseen “eikös ois helpompi jos pakastimen sisällön järjestäisi sen mukaan, että lapsi ylettää jätskeihin ja mansikoihin?”. Kaikki kamat ulos vaan, kapum, ja tunnin päästä on jo uusi parempi lapsentahtinen järjestys sulatetussa systeemissä. Harmi vaan kun pakastusohjeet pitävät paikkansa. Pariin kertaan sulanut tenavatuutti ei tosiaan ole yhtä hyvää kuin sulamaton versio.

Siivous siis miellyttää pientä poikaa. Hänen sisäinen järjestyksen tarpeensa ei aina kyllä kohtaa aikuisen ajatuksia siitä mikä on siistiä ja siistimistä, mutta äidin skeptinen asenne sietää saada tuuletusta. Kutsuttakoon nyt vähintään pojan entistä kirjahyllyä suosiolla rekkapysäkiksi ja vaatekaappia sekatavarakopperoksi. Jos 9/10 talon pinta-alasta määritellään siistiksi äidin kriteerein, niin eikö muutamilla rekkapysäkeillä ja sekatavarakopperoilla voi vapaasti olla oma järjestelmällisyyden logiikkansa. Jos yhdellä hyllyllä on neliskulmaisten etuvaloisten tukkirekkojen paikka, niin kai sen nyt yksi äitikin ymmärtää, ettei sinne silloin perävaunullista pyöreä etuvaloista konttirekkaa tungeta.

Pienen pojan veli on toisenlainen olento. Veliolennon elämismaailmassa siivous on sana joka on tarkoitettu koululaisille, ei päiväkoti-ikäisille. Eikä maailmassa mitään hyllyjä tarvita. Onhan meillä lattiat ja katto kamakasan rajoina. Poika onkin usean vuoden järjestelmällisen observoinnin tuloksena päätynyt siihen, että siinä missä hän on allerginen ja saa näppylöitä penisiliinistä, veliolento on allerginen mm. imureille. Oireina on mm. imuroitavalta alueelta poistuminen lattiaa tömistellen, epämääräinen sekalaisten sanojen karjunta, pistävien katseiden ammunta, nyrkkien takominen ilmaan tai kohdalle osuviin esineisiin, hampaiden näyttäminen, pään kiivas pyöritys. Vain savu korvista puuttuu. Mauri Kunnaksen Berserkki Erkki tuntuu pojasta ja äidistä niin tutun läheiseltä hahmolta.

Ekaluokkalainen tietää mitä tahtoo. Hän tahtoo pitää berserkinkaltaisten olioiden allergiset reaktiot minimissään. Samalla kun tuplaa järjestyksen valtakuntansa pinta-alan. Veljelläkään ei tulevaisuudessa ole kirjahyllyjä. On kirjakerrossänky ja kasa leluja kätevissä paperikasseissa. Ne saa nopeasti mukaan jos tulee maanjäristys. Uhrautuvasti poika suunnittelee tuovansa omia tavaroitaan veljen huoneeseen. Huone parka näyttäisi muuten niin tyhjältä. Pystyssä on pian pienen pojan laajenevan rekkafirman sivukonttori. * Lauantai = siivouspäivä. Siivous = lajittele luovasti, laajenna lelureviiriä. Lauantai on paras päivä.

*Pienen pojan salainen fantasia: oikein jos hyvä säkä sattuu, veliolento siirtää siivouksen ajaksi silmänsä pihalle ja saadaan houkutelluksi myöhemmin leikkiin, jossa hän on roskakuski. Veliolento kantaa itse, autuaan onnellisena, paperikassimerirosvoleluaarteensa roska-autoon ja päräyttää sillä kaatopaikalle (pihalla olevaan sekajätelaatikkoon).