Surutyö ja suru työssä
Elämään sisältyy menetystä ja luopumista. Läheisen ihmisen kuolema nostattaa surun, epätoivon, vihan, katkeruuden, epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Paljon puhutaankin surutyöstä. Hyvin erilaiset ja voimakkaat tunteet ovat terveitä, normaaleita reaktioita menetykseen. Surutyö vie aikaa ja se vaatii fyysisiä ja psyykkisiä tiloja joissa saada itkeä, puhua, huutaa, olla alakuloinen, totinen, ailahteleva. Mistä nykyajassa löytyy tämä tarvittava aika ja nämä tarpeelliset tilat? Toisinaan minusta näyttää, että ainoa vastaus on sairausloma ja lääkitys sekä terapeutin huone.
Tässä ajassa näyttää siltä, että poikkeava, vaikeaksi, erilaiseksi tai tehottomaksi määritelty suljetaan pois aistien piiristä. Sairaus ja kuolema kuuluvat laitoksiin. Silti, esimerkiksi tärkeän ihmisen menettänyt kulkee surunsa kanssa joka paikassa. Miten ihmisen pitäisi tehdä tärkeää surutyötä jos suurimman osan päivästä hänen edellytetään tekevän tehokkaasti työtä, piilottavan tunteensa, jopa koko surun olemassa olon? Voimakkaat ikävän tai kaipauksen tunteet heräävät usein yllättäen. Jokin tuoksu, esine tai hahmo kauempana saattaa laukaista ahdistuksen tai kyyneleet. Moni menee vessaan piiloon, moni yrittää väkisin padota tunnevyöryn. Yritys jutella jonkun kanssa saa hyvällä onnella vastakaikua, mutta on myös mahdollista, että kanssaihminen vaihtaa avuttomana puheenaihetta ja yrittää väkisin piristää.
Ihminen ei loputtomasti kestä sisään puristettuja, kiinni solmittuja tunteita. Ne näkyvät ennen pitkään kehossa. Tiedän lukuisia nuoria aikuisia naisia, jotka stressistä johtuen kärsivät esimerkiksi rytmihäiriöistä, kasvohalvauksista tai silmäoireista. Keho reagoi ja yrittää pysäyttää. Pitkittyneessä surussa, jossa ei ole ollut mahdollisuutta tehdä surutyötä, ihminen saattaa masentua. Masennus (tai jokin muu sairaus) onkin ehkä ainoa keino saada tehdä surutyötä. Masennuksessa, niin kuin monien muidenkin diagnosoitujen sairauksien yhteydessä, hukkuu kuitenkin helposti kokonaiskuva tapahtumista. Ihminen määritellään normaaliuden ulkopuolelle, patologisoidaan, vaikka niin sanotun ongelman juuret voivat hyvinkin olla enemmän yhteiskunnassa kuin yksilössä. Tiedän tilanteita joissa lääkäri on surun ensiviikkoina yrittänyt määrätä _potilaalle_ mielialalääkkeitä, jotta hänet saataisiin mahdollisimman nopeasti työkykyiseksi. Lääkäriä ei edes kiinnostanut minkälaista työtä pitäisi kyetä tekemään. Pitäisikö vaikkapa parhaan ystävänsä yllättäen menettänyt kyetä heti toimimaan pappina hautajaisissa? Työterveyshuollosta, esinaiselta tai –mieheltä sekä työyhteisöltä tulevien odotusten täyttäminen vaikuttavat paljon siihen miten ihminen kokee itsensä. Menetysten kohdatessa on liian usein vastassa riittämättömyyden, tehottomuuden, kelvottomuuden peili. Täytyy olla valtavan vahva, jotta pystyy sen peilin edessä sanomaan itselleen, että minä aidosti riitän.
Tällä viikolla tulee TV2:lla Silminnäkijässä asiaa suomalaisten masennuksesta. Masennuslääkkeitä syö täällä n. 400 000 ihmistä. Mistä se kertoo? Ainakin pahasta olosta ja ehkä siitä, ettei muita tapoja selvitä vaikeuksista ja vaatimuksista juurikaan ole. Ei ole tilaa tunteille tai väliaikaiselle tehottomuudelle. Lääkkeiden lisäksi masennusta hoidetaan erilaisin terapioin. Jos hyvin käy, saattaa ihminen luottamuksellisessa terapiasuhteessa oppia tutkimaan realistisesti oireiden taustalla yhteen kietoutuvia yhteiskunnallisia ja yksilöllisiä mekanismeja sekä löytää keinoja selvitä tulevaisuudessa. Tärkeää silti olisi, että löytäisimme ja antaisimme tilaa terapian ulkopuolisille kantaville ihmissuhteille. Ne ihmiset joiden kanssa uskallamme olla paljastettuina ja haavoittuvina asuvat usein kovin kaukana. Siksi saattaa olla tärkeä pitää avoin mieli ja löytää ehkä uusia tapoja jakaa kipeitäkin tunteita ja ajatuksia muutoinkin kuin perheen kesken. Työelämän vaatimusten edessä voimme ehkä miettiä missä määrin itse kukin ylläpidämme tehokkuuden, aina saatavilla olemisen tai ylityön tekemisen ihannointia.