Syntyvyydestä

Lauantain lehdessä oli uutinen jossa kerrottiin, että synnyttäjien keski-ikä on noussut 2000-luvulla puolella vuodella. Se on tällä hetkellä noin 30-vuotta, pääkaupunkiseudulla luultavasti enemmänkin.

Syntyvyyskeskusteluun liittyy kiinteästi väestöpolitiikka. Seuraavien vuosikymmenien kuluessa Suomen vanhushuoltosuhde heikkenee ja lisäksi väestömäärä kääntyy laskuun. Paljon huolta kannetaan siitä, että palkkatyössä olevat ikäluokat eivät riitä tyydyttämään työvoiman tarvetta tai tuottamaan tarvittavaa verokertymää hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseksi.

Edessä oleviin ongelmiin on esimerkiksi parin vuoden takaisessa tulevaisuusselonteossa esitetty maahanmuuton lisäämistä sekä syntyvyyden nostamista. Lyhyellä tähtäimellä, maahanmuuttoa tarvitaan. Järkevältä kuulostaisi kuitenkin myös poistaa esteitä syntyvyyden nousulle. Väestön uusiutumiseksi jokaisen naisen pitäisi synnyttää 2,1 lasta. Tällä hetkellä luku on 1,7. Perheiden lapsilukutoive on peräti n. 2,3.

Suomalaiset eivät siis saa lapsia niin paljon kuin haluaisivat. Miksi? Yksi vastaus on varmaankin luottamuksen puute taloudelliseen selviämiseen ja taloudelliseen ennakoitavuuteen. Lapsiluvun kasvaessa tarve suuriin (älä lue: uusiin!) hankintoihin, autoon ja asuntoon, kasvaa myös.

Syntyvyyteen liittyvissä keskusteluissa lähdetään usein ajatuksesta, että perheiden tulisi saada lapsia varojensa mukaan. Käytännössä poliittiset päätökset kuitenkin ohjaavat perheiden valintoja. 1990-luvun lamaleikkausten jälkeen ohjaus on ollut pienten 1-2 lapsisten perheiden suuntaan.

Toinen syntyvyyteen usein liitetty ajatus on, että lapsiluvun kasvu lisää kotihoidon yleistymistä ja vähentää siten palkkatyövoimaa ja huonontaa huoltosuhdetta. Tämä pitää lyhyellä tähtäimellä paikkansa. Toisaalta, pidemmällä tähtäimellä, tänään syntyvät lapset lisäävät kuitenkin - hoitomuodosta riippumatta - vanhempien ja lasten yhteenlaskettua kokonaistyöpanosta.

Lapsiperheiden toimeentuloa ei tasa-arvosyistä tueta miehen tulolisinä. Kotihoitoperheissä tehtävästä lastenhoitotyöstä ei myöskään saa samaa toimeentuloa, mitä vastaavasta työstä kodin ulkopuolella. Lasten tarpeiden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon sekä työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen näkökulmista on tärkeää kiinnittää huomiota siihen miten yhteiskunta tukee ja ohjaa päivähoitopalveluita ja kotona tehtyä lastenhoitotyötä. Nykyinen päivähoitojärjestelmä ohjaa 80% lasten hoitoon suunnatuista varoista kodin ulkopuoliseen hoitoon ja saattaa erikokoiset perheet eriarvoiseen asemaan. Kotihoidon tulisi olla taloudellisesti samanarvoinen vaihtoehto kodin ulkopuolisen päivähoidon kanssa ja molempia tulisi kehittää perheiden ja lasten tarpeista lähtien. Päivähoitoryhmien tulee olla riittävän pieniä ja kotivanhempien tulee saada paremman toimeentulon lisäksi myös paremmat mahdollisuudet kotipalveluiden saantiin. Tällä hetkellä suomalaiset naiset saavat sitä huonomman toimeentulon ja eläketurvan, mitä useamman lapsen - tulevaisuuden työntekijän ja verojen maksajan - he synnyttävät ja itse kasvattavat. Järjestelmä vaikeuttaa lapsilukutoiveiden toteuttamista ja estää syntyvyyden nousua.