Tuhoaako tehokkuusajattelu tehokkaasti hyvää?

Tein yhtenä päivänä erilaisia testejä: pikalukitestin, havaintokanavatestin, oppimisen tapa testin, aivopuoliskotestin. Suhtaudun testeihin aika kriittisesti. Ne ohjaavat helposti arvottavaan, luokittelevaan ajatteluun. Tällä kertaa ahdistuin testeistä kuitenkin oikein kunnolla. Yhden testin yhtenä kysymyksenä oli: ”Asetatko etusijalle a)matematiikan b) kuvataiteet c) musiikin?” Tämän kysymyksen kohdalla sisäinen kattilani porisi (lue: sieluuni sattui), koska mieleen ja kehoon tulvahti muistoja kouluajoilta. Sana musiikki sen laukaisi.

Olin neljännellä luokalla koulussa. Olimme juuri muuttaneet Suomeen ja uutena oppiaineena tuli musiikki. Halukkaat saivat ilmoittautua soittamaan jotakin soitinta. Minä olin heti joukossa mukana. Kuinka sitten kävikään? En muista sanamuotoja, mutta minulta evättiin mahdollisuus minkäänlaisen instrumentin soittamiseen. Ei ollut edellytyksiä. Paras ystäväni sai soittaa selloa, sisareni huilua, kaverini viulua… Tavoitan surkean tunteen vieläkin.

Enhän minä tuosta kuitenkaan lannistunut. Ajattelin, että ei kun kuoroon. Ja kuinka kävikään? Ope käännytti pois. Ei riitä lauluääni.

Moni varmasti ajattelisi jo tuossa vaiheessa luovuttaa, mutta minä suhteellisen sitkeänä sisuboksina aloitin yläkoulussa uuden kierroksen. Ja kuinka kävikään? Tuli kuoroon ilmoittautumisen aika, eikä ollut laulukoetta. Minusta tuli kuin tulikin kuorolainen! Pokkana astelin kuoron keskimmäiseen riviin. Yritin laulaa mahdollisimman hiljaa. Jottei potkittaisi pois. Kuorossa sitten tökötin tyytyväisenä yläkoulun ajan ja sain musasta kympin.

Joku ehkä haluaisi nähdä tässä disneymaista tarinaa tytöstä jota kohdeltiin väärin, jolle ei annettu mahdollisuutta näyttää laulutaitojaan vaikka oikeasti sitten osasikin. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta, tässä ei ole Famen kaltaista loppua tai sanomaa. Ja suoraan sanoen, minä tavoittelenkin aivan toisenkinlaista tapaa elää maailmassa. Minussa elää syvältä kumpuava kysymys siitä, miksi niin haluamme, että ihmiset tekevät vain niitä asioita joissa ovat hyviä. Jos joku harrastaa jotain, oletamme, että hänellä on siihen taipumuksia tai että hän osaa. Eikö maailmassa olisi tilaa toiminnalle, jota voisi tehdä ihan vain koska se miellyttää, rauhoittaa, on tosi vaativaa, haastavaa, suo seuraa tai iloa. Kun kuuntelen suomalaisia ihmisiä laulamassa vaikkapa kevätjuhlissa tai häissä, tiedän, etten voi olla yksin tunteissani ja ajatuksissani. Jokainen meistä osaa suvivirren, mutta turhan harva meistä sitä rohkeasti suureen ääneen joukossa hoilaa.

Olen kyllä opiskellut kasvatussosiologian tuottamat sosialisaation syyt ja tiedän hyvin perustelut joiden mukaan tehokkaan yhteiskunnan kannalta on syytä etsiä jokaisen vahvuudet ja yrittää ohjata oikeat ihmiset oikeille paikoille. On mielestäni silti surullista jos tästä seuraa se, että ihmiset uskaltautuvat ainoastaan niiden asioiden pariin joissa ajattelevat menestyvänsä. Menestys itsessään ei ole mikään itsestään selvä käsite. Joku mittaa menestystä taloudellisin käsittein, toinen urakehityksestä käsin, kolmas sisäisen tasapainon tunteella, neljäs ekologisen elämäntavan onnistuneella toteuttamisella, viides sosiaalisten suhteiden tyydyttävyydellä. Kysynkin, eikö olisi koko yhteiskunnan kannalta mielekästä jos ihmiset uskaltautuisivat vapaammin etsimään itselleen antoisia harrastuksia ja luovuuden lähteitä. Ja jos näin olisi, eikö olisi syytä vähentää jatkuvaa arvottamista, vertailua, menestyksen ja kilpailun korostamista? Miksi en voisi nytkin kaivella neljännen luokan todistustani ja lukea siitä: Mari halusi ryhtyä soittamaan pianoa ja osaa nyt soittaa useita itse valitsemiaan lauluja. Mari ilmaisee tunteitaan musiikin kautta ja on halunnut ryhtyä kuuntelemaan klassista musiikkia. Hän ei pelkää virheitä vaan iloitsee uuden oppimisesta.